Suomalaisen koetila

Viikonloppuna koin onnistumisen riemua. Opin tekemään tulen tulisijaan. Ymmärsin ensimmäistä kertaa mitä tarkoittaa: sytytetään päältä. Ja olen sytytellyt takkoja omalla mökilläni vain noin neljän vuoden ajan…. plus nuoruuden vuodet partiossa. Silloin vain pojat hoitivat tuli- ja partiosolmuhommat. Solmuja en osaa vieläkään, paitsi sen merimiessolmun.

Mummonmökilläni tulenteko kuuluu keskeisiin harrastuksiin. Mökillä lämmitetään leivinuunia, olohuoneen takkaa, saunan uunia ja saunan pataa. Kun neljä vuotta sitten hankin mökin, viikonloppuisin lämpenivät usein kaikki uunit. Tupa oli saatava lämpimäksi talvipakkasella perjantai-iltana, saunaan oli päästävä ja vettä oli kuumennettava eri systeemillä. Valitettavasti jokaisen uunin sytyttämiseen tuhraantui aikaa, kun kasasin polttopuita, ruttasin sanomalehtiä, availin peltiä, sytyttelin tikulla, ruttasin lisää sanomalehtiä, sytytin tikulla, …. hain toisen oluen, revin sanomalehtiä… Niinpä viime aikoina saunanlämmittäminen on harventunut, samoin kuin takkojen.

Mistähän ahaa-elämukseni tänä viikoloppuna syntyi? Taisin muistaa keskustelun jonkun mieshenkilön kanssa miten oikeaoppisesti takka sytytetään, ja onhan niistä päästöistäkin ollut juttua, jotta päältä sytyttäminen vähentää päästöjä. En koskaan ollut oikein ymmärtänyt miten päältä sytyttämällä joku alla oleva voi syttyä. Tulentekotaitoni perustui johonkin kuviteltuun Aku Ankan veljenpoikien retkinuotiomalliin, jossa halot olivat sievästi kota-rakennelmassa tulen päällä. Tai ei hei, itse asiassa retkinuotiomallihan oli myös tuli halkojen päällä jos nyt tarkemmin ajattelen.

Oli miten oli, niin sitten sunnuntaina, kun olin maalla hakemassa koiraani sen syyslomalta oman Nepalin työmatkani aikana, ajattelin että virittelenpä tulen leivinuuniin nyt eri tavoin kuin tavallisesti. Revin muutaman tuohen palan, ja sanomalehteäkin muutaman suikaleen, ja asetin ne nyt muutaman pienen halon PÄÄLLE. Enkä tunkenut takkaa puolitäyteen puuta kuten tavallisesti. Siihen kasaan sitten tuli. Ja katso: tuohikasa, suikaleet ja pian alla olevat halotkin syttyivät yhdellä tikulla! Innostuin sukseesta niin, että tein heti samanlaisen rakennelman olohuoneen takkaan. Sen annoin kuitenkin odotella pari tuntia ja illan korvalla siihen tuikkasin tulen. Sama vaikutus! Yhdellä tikulla! Hurraa, olen tulenkäsittelyn taitaja. Katsotaan jatkuuko menestys seuraavalla kerrallakin.

Voi tietysti olla, että ahaa-elämys liittyy parin viikon takaiseen läheltä-piti tilanteeseen kotonani, kun olohuoneen pöytä meinasi palaa kynttilän mansetin sytyttyä tuleen, pompattua pöydälle. Pöytä paloin mansetin kohdalta ja siihen jäi musta hiiltynyt reikä. Kaikki tämä kun itse kirjoitin työhuoneessa blogiin ruuhkamaksuja vastaan. Vasta palaneen haju sai minut reagoimaan ja juoksemaan olohuoneeseen. Tässäkin tapauksessa puu, siis pöydän pinta näytti syttyvän mainiosti sen päällä olevasta tulesta.

Koetilan emäntä on koettanut noudattaa vaihteeksi omaa ohjettaan: Get a life! Sitä on tehty harrastamalla uusia kivoja harrastuksia ja ottamalla iisisti. Siksi tämä rauhallinen startti koetilan uutisoinnissa!

Mutta asiaan: mistä koetilassa on kysymys? Mistä nimi koetila? Annapas kun selitän. Muinoin, kun täti oli nuori ja kansainvälinen asiantuntija Balkanilla, täti ei vielä oikein osannut kokata. (No taidot eivät välttämättä ole vieläkään huimat.) Täti, siis minä järjestin kuitenkin joskus illallisia työkavereille teemalla ‘kyllä sitä nyt kuka tahansa kymmenelle hengelle ruokaa osaa laittaa’. Niinpä sitten paikallisesta lihamyymälästä kävin ostamassa kanaa, tai broilereita, mitä ne nyt olivat, ja kokonaisia kun fileitä ei ollut. Supermarkettejakaan ei oikein ollut, kyse oli Balkanista vuonna 1998.

Olin saanut ruokaohjeen tutulta: sitruuna/hunaja/valkosipuli-marinoitua kanaa. Päivä oli kiireinen ja kokonaista tuntia ennen vieraiden tuloa tulin suihkusta tukka märkänä ja aloin sitten valmistamaan sitä kanaa. Kanasta nahkaa kiskoessani tylsillä bosnialaisen vuokra-asunnon veitsillä oli sitten pakko soittaa tutulle ja kysyä neuvoa: marinoidaanko se kana ensin, nahalla vai ilman, vai kenties vasta paistamisen jälkeen? Tätä tarinaa jaksettiin sitten kertoa kaikille allekirjoittaneen kokkikyvyistä.

Oikea vastaus oli tietenkin, että marinointi olisi pitänyt tehd tunteja ennen, nahalla tai ilman. Ja tuossa tuntia ennen vieraita-vaiheessa olisi pitänyt olla jo tukka kuivana, leninki päällä ja sytyttelemässä kynttiläitä. Joka tapauksessa, episodista – ja muista samankaltaisista – kehittyi mielestäni hauska selitys, että Suomalaisen koekeittiö valmista tänään…. mitä milloinkin! Eli jotain kokataan, jollekin määrälle ihmisiä, tulos on… yleensä ihan ok, mutta koekeittiössä ei lopputulemasta voi koskaan olla 100% varma.

Tätä elämänohjetta olen sitten käyttänyt erilaisissa toimissa, joihin yksinasuva blondi voi joutua. Viritellään, kehitellään ja yritetään kaikenlaista, usein hyvällä, joskus kohtalaisella, mutta oikeastaan melko harvoin huonolla menestyksellä. Usein saadaan myös apua yritelmissä. Esimerkiksi mökkeilyssä, remontoinnissa, puutarhanhoidossa, koiran kasvatuksessa, matkailussa, ja missä milloinkin.

Minut tunnetaan myös taitavana koirankasvattajana. No ei todellakaan! Koirani osaa kyllä erilaisia temppuja, jos sattuu motivoitumaan, mutta myös monia kieroja juonia vieraiden päänmenoksi. Koira on myös täyttä dynamiittia: se laukkaa ympyrää kuin pyörremyrsky ja kiljuu kuin sirkkeli kun vieraita sattuu tulemaan – ja monesta muustakin keksimästään syystä. Lisäksi koira nappaa hanskat tai kengät pahaa-aavistamattomilta vierailta (ei sentään jalasta) tai työntää päänsä käsilaukkuun ja varastaa jotain ihanaksi arvioimaansa, vaikka nenäliinapaketin. Ja sitten juostaan. Harmittavaa sinänsä, että vieraani näkevät ainostaan koirani hurjan puolen ja harvoin sitä rauhallista koiratyttöä, joka hän joskus on. Ihan totta!

Niin, koirani ei ole täydellisen tapaoppinut. Kun koiraa vuosia sitten olin hankkimassa, jotkut sanoivat: sinun elämäntavoillasi, ja sinkkuna koira, haloo?! Mutta minä ja koira ollaan ihan hyvä parivaljakko. Tehdään näitä juttujamme. Ei aina ihan täydellisesti, mutta omana itsenämme.

Hyvä ystävä! Suomalaisen koetila raportoi suomalaisen naisihmisen ihmiskokeista taloudenpidon, kotitaloustöiden, eläintenhoidon ja jonkin verran myös harrastusten maailmassa. Koetilan pääpaino on kertoa siitä, miten suomalainen yksinelävä naisihminen selviää maailmassa, joka on usein kova ja kylmä paikka.

Koetilalla laitetaan ruokaa, juodaan viiniä, kasvatetaan vihanneksia, koulutetaan koiraa, vaihdetaan autonrenkaita, ajetaan mökille – ja mitä milloinkin nyt naisihmisen mieleen juolahtaa. Mitään ei tehdä kuitenkaan ryppyotsaisesti – vaikka ryppyjäkin saattaa tulla.

Koetilalla mietitään myös mikä on paras paikka sijoittaa rahat, jos niitä on, tai säästää sitä vähää mitä voi . Tai tuhlata, niin vähän kuin mahdollista – mutta niin ylelliseen elämään kuin mahdollista!

Ehdota aiheita! Mikään inhimillinen – tai eläimellinen – ei ole koetilalla vierasta.

Tervetuloa koetilalle!